Nykyihmiset ovat taitavia luomaan verkostoja ja uusia sosiaalisia yhteyksiä. Sähköinen sosiaalisuus on monessa mielessä hyvä asia, mutta sen ongelma on läsnäolo. Verkon kautta emme voi todella olla läsnä ja katsoa puhekumppaniamme. Emme voi hymyillä, nyrpistää nenää tai kurtistaa kulmia. Emme voi katsoa toista silmiin ja lukea sieltä asioita, joita hän ei ikinä näpyttelisi näytölle.
Läsnäolo on sitä, että keskityt todella siihen ihmiseen, jonka kanssa olet. Et vilkuile kelloa, ympäristöä tai puhelinta. Et mieti, mitä söisit tänään tai mitä tekisit huomenna. Et pohdiskele tulevaa koetta tai kampaamokäyntiä. Keskityt juttukumppaniisi, katsot häntä avoimesti ja arvostelematta. Kosketat häntä, jos teistä tuntuu siltä. Annat puhetoverillesi kaikkesi ja luot välillenne yhteyden.
Läsnäololla arvostat seuraasi ja itseäsi. Mikään ei ole parempaa kuin aito yhteys kahden ihmisen välillä.
Eilen illalla (20.1.2013) Yle Teemalta tuli dokumentti performanssitaiteilija Marina Abramovícista. Hän toeutti performanssin, jossa hän istui kolme kuukautta tuntemattomien ihmisten edessä. Istujat eivät puhuneet toisilleen mitään - he vain istuivat ja katselivat. Yksi performanssin tavoitteista oli saada ihmiset pysähtymään ja olemaan läsnä. Yllättävää oli, että performanssin edetessä ihmiset jonottivat tunteja päästäkseen vain istumaan Marinan edessä. Syynä oli dokumentin mukaan ihmisten tarve kokea aito ja "alaston" yhteys toisen ihmisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti