27.9.2013

Päivän novelli: Kesän tytär


Kirjoitettu 13.4.2009

Taivas maalasi meren pinnan siniseksi ja koristeli sitä neitonsa auringon säteillä, joita tytär heitteli tuulen riepottelemille pienille laineille. Kimallusta katsovat tarvitsivat aurinkolasit. Toisaalta – kaikki ihmiset, jotka meren koristelua katselivat, pitivät aurinkolasinsa päässään ilman maisemansa häikäisyä. Rannalla oli tapana pitää laseja päässä, satoi tai paistoi. Kuka tosin halusi olla rannalla, jos pilvet viskelivät pikkuisiaan kastelemaan kivillä päällystettyjä teitä?

Minä halusin. Halusin olla rannalla aina. Aina, kun se vain oli mahdollista.

Sukelsin suolaveteen ja tavoittelin käsilläni pehmeää kultaista hiekkaa, joka oli veljeänsä viisaampana hakeutunut meren syliin, eikä yrittänyt kipristellä rannalla nipistellen auringonpalvojien jalkapohjia kuumuudessa. Hiekka oli pehmeää, saman tuntuista kuin huivi, jonka kadun vieressä olevasta käsityökojusta saattoi ostaa muutamalla kolikolla. Vilkaisin pinnalle päin, jossa taivaan tytär levitteli hymyään lomailijoiden iloksi vain oman suopeutensa takia. Meren katto vääristeli taivaan sineä piirtelemällä omien laineidensa kuvioita auringon säteiden sekaan. Puhalsin muutaman kuplan, jotka pieninä kristalleina karkasivat tavoittelemaan taivaan ruhtinasta. Hiukseni leijailivat pehmeänä verkkona näkökenttäni peitoksi huomauttaakseen, että kauneuden katselua tärkeämpää oli saada happea ennen kuin se loppuisi ja katselemani jäisi viimeiseksi muistokseni maan päällisestä. Potkaisin hiekasta vauhtia ja haukkasin puhdasta, suolalta ja aurinkorasvalta tuoksuvaa ilmaa keuhkoihini.

Herätyskello ilmoitti todellisuudesta rääkymällä iänikuista piippaustaan ja riistäen minulta ainaisen uneni, unelmani, joka toteutui vain auringon painuessa metsän taakse ja ihmisten sytyttäessä yövalonsa. Silloin alkoi tuo suloinen tarina, joka toisti aina itseään kristallisine ilmakuplineen ja vääristyneine taivaankansineen. Löin unesta voimattomalla nyrkilläni tyynyä ja raahasin ruumini ylös lämpöisestä vuoteesta kohti tämänkin päivän tappavaa arkea. Laahustin silmät kiinni vessaan laittamaan hiuksia, jotka voisivat vapaana viittana kellua vedessä ja meikkaamaan silmiäni, jotka voisivat puhtaina katsella mereen piirtynyttä tarinaa rauhasta, rakkaudesta ja elämästä.

Nostin kaulahuiviani paremmin puuteroidun nenäni suojaksi, kun pakkasen purema ilma hyökkäsi säälimättä kimppuuni astuttuani kotiovesta pihalle. Kohotin repun selkääni ja siirtelin jalkojani tavalla, jota kai kutsutaan kävelemiseksi kohti koulun vääjäämättömän kylmää todellisuutta. Tämä kävelyni olisi ollut huomattavasti sujuvampaa, jos sen päämäärä olisi ollut aivan toisenlainen.

Muistelin kaihoten ruskeita bikinejäni, jotka pölyä keräten nyhjäsivät vaatekaappini pohjalla. Siellä ruskettunutta ihoa kaivaten ne nyyhkyttivät paremmista ajoista. Katsahdin taivaalle, joka auringon säteiden sijaan heitteli pieniä pehmeitä lumihiutaleita talven kunniaksi värjäten niillä puut valkoisiksi. Kuura levitteli jäseniään lumen alta työntyville kuihtuneille kukille, jotka katulampun loisteessa näyttivät kauniilta kuin merestä karkaavat kristallikuplat. Se ei kuitenkaan ollut sama asia. Mikään ei korvannut merta, jonka syliin pystyin laskemaan koko ruumiini, jonka korviin uskalsin kuiskata salaisuuteni ja jonka käsille levitin hiukseni. Lumihiutaleet eivät kannatelleet ruumistani, valkoiset puut eivät pidelleet hiuksiani, eivätkä kuurakukat kuunnelleet salaisuuksiani. Ne olivat talven lapsia, jotka oli luotu muille.

Nyrpistin nenääni, joka kuvitteli liittyvänsä pakkasen jengiin jäätymällä tunnottomaksi. Käännyin rivakasti ympäri ja kiihdytin askeleitani. Pois koululta, pois pakkasesta, pois talvesta. Halusin pois. Juoksin kotiin ja syöksyin sisään kahvin sekä paahtoleivän tuoksun keskelle. Riisuin ulkovaatteeni karistaakseni talven kosketuksen yltäni. Kello uhkaili lähenevänsä koulun alkua ja minä vetäisin t-paitani pois. Puin rintaliivien tilalle kaapin pohjalta tonkimani bikinien yläosan. Ne sulautuivat päälleni kuin suola mereen, aurinko laineisiin ja sinertävyys taivaaseen. Kiskaisin t-paitani takaisin ylleni ja naureskellen piilotin sen toppatakin alle. Nakkasin repun taas selkääni ja uhmaten kohtasin pakkasen kierot kuviot. Huusin kovaan ääneen naapurin kissan säikähdykseksi ja koiranulkoiluttajan kummastukseksi, että kohta olisi kesä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti