Kasvu tarvitsee tilaa

Sanonta kuuluu, että ne, joilla on vähiten sanottavaa, ovat eniten äänessä. Sanonta on siitä hyvä, että se laittaa luun kurkkuun. Tai herneen nenään. Kummin vain, ongelmana on, että sanonta toteuttaa itse itseään. Ne, joilla olisi jotain sanottavaa, eivät uskalla olla äänessä etteivät vaikuttaisi hölösuilta.

Välillä tuntuu, että kaikilla mielipiteillä pitää olla perusteita. Varsinkin silloin, jos haluaa olla uskottava, omien mielipiteiden takana tulee olla kovaa faktaa, useita eri näkökulmia, huomioon ottamista ja viimeisteltyjä ajatuksia. Ettei vaan tee itsestään tyhjänjauhajaa ja trollaajaa.

Perustellut mielipiteet ovat tärkeitä, mutta usein unohtuu, että ihmiset rakentavat yhteistä ja jaettua todellisuuttaan vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutustilanteet ovat usein spontaaneja; ne tulevat yllättäen vastaan, eikä niihin ei ole voinut varauta opettelemalla argumentteja ulkoa. Vuorovaikutuksessa mielipidettä vaativat aiheet elävät, eikä omia mielipiteitä voi jäädä miettimään kovin pitkäksi aikaa, jos aikoo pysyä tilanteessa mukana.

Vuorovaikutuksessa tulisi olla tilaa keskeneräisille ajatuksille. Pitää ymmärtää, että ensimmäisenä mieleen tuleva kommentti ei kerro koko totuutta sanojan ajatuksista. Ajatusten tulisi saada lentää, niitä pitäisi kuunnella - muttei liian vakavasti - ja niiden tulisi antaa kehittyä ja muotoutua keskustelun edetessä. Tai vaikka seuraavalla kerralla. Mielipiteet muodostuvat siinä hetkessä niiden ihmisten kanssa, jotka jakavat sosiaalisen tilanteen.

Eihän se sitä tarkoita, että jos joskus olemme jotain mieltä, ettemme voisi toisella kerralla olla toista mieltä. Välillä oikein hävettää, mitä silloin joskus on tullut sanottua. "Mutta sähän silloin sanoit että..." -kommentit ovat turhauttavia, kun omat ajatukset ovat menneet eteenpäin. Niin sanoin, mutta... Niissä tilanteissa olisi tärkeää oivaltaa, että me olemme kaikki keskeneräisiä, kasvavia ja kehittyviä.

Pitää antaa tilaa kasvaa ja tulla erilaiseksi.