Kuulostaa kliseiseltä, mutta totuus on, että kaikilla on joskus vaikeita aikoja. Toisilla vaikeampia kuin toisilla. Tai ei kai kukaan voi sanoa, kenellä on vaikeinta. Ihmiset eroavat siinä, että toiset suuntautuvat hankalissa elämäntilanteissa elämään ne pois päiväjärjestyksestä, kun toiset keskittyvät lopettamaan elämisen ja pysähtyvät vaikeuksien keskelle.
Kuka auttaa, kun on vaikeaa? Lähellä olevien ihmisten tulisi olla tukena, mutta kuinka paljon he voivat todellisuudessa jakaa? Taakka voi olla raskas useallekin varsinkin, kun koskaan ei voi tietää, miten paljon omia murheita itse kukin kantaa. Ammattiauttajat ovat sitä varten. Vaan mitä jos tuntuu, ettei heitäkään oikeastaan kiinnosta, vaan hekin jättävät oman onnen nojaan? Ketään ei voi rekrytoida hoitamaan raskasta elämäntilannetta omasta puolesta.
Huoli vaikeissa ajoissa räpiköivästä läheisestä voi olla valtava. Avuksi voi olla tai sitten voi ajatella, ettei omasta avusta ole mitään hyötyä. Mitä jos onkin enemmän haitaksi kuin hyödyksi, kun pelottaa, että surija huomaa, miten hyvin auttajalla menee? Sitten on niitä, jotka kokevat tarvetta olla avuksi, mutta eivät kuitenkaan saa aikaiseksi. "Ellei jaa vaikeassa asemassa olevien henkilöiden kokemusta asioiden vaikeudesta, on helppo ehdotella muille, mitä pitäisi tehdä" (Seikkula & Arnkil 2009, 39*). Ehkei kuitenkaan lopulta ymmärrä, miten vaikeaa toisella voi olla.
Sanotaan, että ajatus on tärkein. Mitä jos kaikki ajatukset ovat huonoja?
Mitä jos ei tiedä, mitä pitäisi ajatella?
Oli sitten vaikeita aikoja elävä tai sivusta seuraaja.
* Seikkula, J. & Arnkil, T. 2009. Dialoginen verkostotyö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti