Mieli estää kuuntelemasta itseä

Tietoyhteiskunta on vanginnut meidät mieleemme. Meille opetetaan, että tärkeintä ja arvokkainta, mitä meillä on, tapahtuu pään sisällä. Parasta, mitä voimme itsellemme tehdä, on kehittää ajatteluamme. Esimerkiksi muistin harjoittaminen vähentää riskiä sairastua muistisairauksiin vanhemmalla iällä. Mielen toimintaan satsaaminen on kannattava investointi.

Mieltä vaaliessamme ajaudumme sen uhreiksi. Tietotulvan keskellä kroolaava mieli ei aina tunnista, milloin on aika tarttua pelastusliiveihin ja antautua virran vietäväksi. Mielemme hörppii ympärillä olevaa informaatiota, joka jää hölskymään kuin juuri ennen juoksulenkkiä imaistu vesilasillinen mahaan. Emme välttämättä osaa hiljentää päässämme tapahtuvaa alituista höpinää. Se kuormittaa ja pidemmällä tähtäimellä saattaa aiheuttaa pitkittyvää stressiä. Ajaudumme mielemme vietäviksi.

Tietotyön lisääntyminen on vieraannuttanut meidät vartalostamme. Vartalomme on enintään väline, jolla pyrimme toteuttamaan mielen vaatimuksia; tavoitteellisuutta treeneissä, täydellisyyttä ulkonäössä ja taitoja, joilla ylpeillä. Myös esimerkiksi herkkujen syöminen aiheuttaa fyysisesti huonoa oloa, mutta teemme sitä silti. Teemme kehomme kustannuksella asioita, joita mielemme vaatii. Kehomme on väline, ei itse tarkoitus.

Mieli ja keho eivät ole toisistaan erillisiä, vaikka puhumme niistä ikään kuin toinen olisi olemassa ilman toista. Mieli ja keho ovat tiukasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Me vain kuuntelemme mieluummin mieltämme kuin kehoamme. Ongelma on, että mielemme on voimakkaammin ympäristön vaikutteille altis. Se tarkoittaa, että mielemme muovautuu helpommin ulkoisten paineiden mukaiseksi ja unohtaa, mitä se oikeasti tarvitsee.

Jos onnistumme tasapainottamaan mielen ja kehon keskustelua eli hiljentämään mielen meteliä edes hetkellisesti, voimme löytää tasapainoisemman tavan kuunnella itseämme. Taito kuunnella itseä lähtee siitä oivalluksesta, että minä olen tässä ja nyt, vaikka mieleni vetäisi minua toisaalle.