8.9.2016

Pakko ei ole kuin liikkua

Liikunta liikkumisen ilosta on kaunis ajatus, mutta ei välttämättä totta, kun takaraivossa hakkaa ajatus siitä, että on pakko liikkua. Liikunta ei ole välttämättä nautinto, vaan pakollinen paha. Kerronpa, millainen minun suhteeni liikuntaan on ollut ja miten se on kehittynyt nykyiseen.

Minä olen vanhempien esimerkistä tottunut olemaan liikkeessä pienestä asti. Vanhempani istuttivat minut ja veljeni ensimmäisistä elinvuosista lähtien pyörän turvaistuimeen ja myöhemmin oman pyörän satulaan, raahasivat meidät Kuusijärvelle hiihtämään ja työnsivät koiran talutushihnan käteen. Myöhemmin liikuimme omien hevosten kanssa, juoksulenkkeilimme, kävimme uimassa ja pumppasimme kuntosalilla. Liikkuminen on ollut minulle aina elämäntapa.

Teini-ikä teki liikkumisesta terapiaa. Juoksulenkit ja kuntosalitreeni olivat keinoja hallita tunteita ja elämää. Liikunta toi elämään pysyvyyttä, rutiineja ja hyväksymisen tunnetta. Minkä nuorena oppii, se vanhana vainoaa; salakavalasti liikunnasta kehittyi minulle pakko. En enää liikkunut liikkumisen ilosta, vaan siksi, että päivän suoritus tulisi hoidettua. Liikunta oli kilometrejä, sykkeen vahtaamista ja palavia kaloreita. Ajattelin, että kunhan liikun, voin syödä mitä tahansa. Liikunta oli yhtäkkiä keino paitsi hallita tunteita myös välttämätön, jotta mahtuisin farkkuihin huomennakin. Liikkuminen ei ollut itseisarvo, vaan väline itsensä hyväksymiselle.

Valitsin tavan liikkua sen mukaan, mikä muokkaisi vartaloa mahdollisimman tehokkaasti. En käyttänyt aikaa sellaiseen liikkumiseen, joka ei polttanut tehokkaasti kaloreita tai kasvattanut lihaksia. Rasitin kehoani, mutten huoltanut sitä. En pysähtynyt edes niinä kertoina, kun mursin luita tai katkoin jänteitä. Liikuin voidakseni hyvin, mutta oikeasti liikuin hyvinvointini kustannuksella.

Suhtautumiseni liikuntaan muuttui, kun kyseenalaistin ajatukseni hyvinvoinnista yleensä. Tämä prosessi alkoi 2015 kesällä, kun poikaystäväni raahasi minut kuntosalilta pihalle kokeilemaan kehonpainotreeniä. Kuntosalilla kuvittelin olevani kovakin urheilija, mutta kun minun olisi pitänyt nostella ja hallita omaa vartaloani, en pystynytkään siihen. Järkytyin, koska jouduin yhtäkkiä kohtaamaan kehoni rajallisuuden. Aiemmin hyvinvointi ja sitä kautta liikunta olivat tarkoittaneet minulle ulkoista hyväksyntää. Halusin tehdä asioita, joissa sekä itse tiesin että muut tiesivät minun olevan hyvä. Nähdessäni, miten huonosti oikeasti tunsinkaan oman kehoni, kysyin itseltäni, miksi minun pitäisi rakentaa hyvinvointini muiden odotuksille. Loppujen lopuksi minä itse ole se, jonka täytyy elää kanssani.

Palasin hyvinvoinnin perusasioihin.
Ruoka, liikunta ja lepo.
Mitä ne tarkoittavat minun elämässäni?
Miten muodostan niistä sellaisen paletin, että ne tukevat
mahdollisimman paljon toisiaan ja henkistä hyvinvointiani.

Kehonpainotreenistä muodostui liikuntafilosofiani pohja; halusin oppia tekemään kehollani siistejä juttuja pelkän painojen nostelun sijaan. Tämä tarkoittaa kehonpainotreeniin panostamista täysillä. Viikkoni täyttyvät leuanvedoista, punnerruksista ja keskivartalon vahvistamisesta. Perusliikkeiden kehittyessä huomaan, että voidakseni tehdä vaikeampia liikkeitä, minun on lisättävä liikkuvuuttani ja kehonhallintaa.  Minulla ei yksinkertaisesti riitä enää aikaa rasvaa polttaville HIIT-treeneille tai juoksulenkeille. Oivalsin, että liikunta ei voi olla enää ainoa keino pitää farkkukoko samana.

Kehitystä tavoitellessani huomasin, että fyysinen kehitys edellyttää a) riittävästi rakentavaa ravintoa sekä b) tehokasta palautumista.

a) Minun piti ruveta syömään enemmän ja useammin. Se ei ollut mikään ongelma, koska syöminen on aina ollut minulle nautinnollinen keino rentoutua. Kauhistuin kuitenkin sitä, että enemmän syöminen kerryttää rasvavarastoja, jotka lisäävät entisestään vastusta eli painoa kehonpainoharjoitteluun. Jos meinaan syödä paljon, minun on kiinnitettävä enemmän huomiota siihen, mitä suuhuni laitan. Ruuasta oli siis pakko tulla keino hallita painoa ja se tapahtuu syömällä terveellisemmin ravintorikkaita aineksia. Panostaminen ruuan terveellisyyteen taas tarkoittaa, että ruoka ja varsinkaan herkuttelu ei voi olla ainoa nautintoni arjessa, vaan minun on etsittävä hyvän olon lähteitä muualta. Kävi hassusti niin, että kun ryhdyin kiinnittämään huomiota syömisen merkitykseen painonhallinnassa, vapauduin liikkumisen pakosta ja liikunnasta tulikin nautinto.

b)Päätin pidentää yöunia pysyvästi, enkä aio tinkiä niistä arjessa. Samalla huomasin, että kun nukun riittävästi, en kaipaa yhtä paljon epäterveellisiä herkkuja lisäämään energiaa. Terveellisesti syömisestä tuli helpompaa.

Nykyään liikunta on minulle erottamaton osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Saan huimasti kiksejä, kun huomaan kehittyväni, vetäväni yhden leuan enemmän tai jaksavani kannatella vartaloani tangolla L-istunnassa. Liikunta on arjen henkireikä, osa tapaani nollata ja rentoutua. Minun ei ole pakko liikkua ollakseni tyytyväinen itseeni, mutta tulen tyytyväiseksi saadessani liikkua.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti