30.1.2017

Menettämisestä

Pahin pelkomme on menetys Terveys, läheinen, omaisuus, elämä... Emme tavoittele mitään niin paljon kuin olla menettämättä.

Kun menettää, mitä jää? Muisto, mutta ei se sillä hetkellä lohduta. Jos vain voisi jotenkin saada takaisin.

Mutta elämässä ei ole mitään niin varmaa kuin menettää. Vaikka tiedämme sen, miksi se on niin vaikeaa?

Koska sillä on merkitystä. Haluamme säilyttää sen, mitä pidämme arvokkaana. Tai sitten olemme liian heikkoja tunnustaaksemme, että meidän on aika päästää irti.

Minulla on iäkäs koira. Tiedän, että viimeinen päivä tulee. Näen sen, kun katson koiraa silmiin. Siellä jossain syvällä katseen takana on hiljainen varmuus siitä, että elämä on luonnon lahja. Ja kun lahja on erääntynyt, luonto ei sano ei luonnolle. Koira ei ajattele menettämistä, vaan sitä, mitä sillä on nyt. Meidän ihmistenkin pitäisi.

Usein mietimme vain sitä, mitä joudumme itse menettämään. Kun taivas on illalla kirkas, katsotko koskaan tähtiin ja kysyt, kuka menettää, kun sinä menet?

Ehkä jossain ikuisuudessa - siellä, mihin lääketieteen armo loppuu - on jatkumo. Me elämme ikuisesti niissä, joihin jäimme.

Toivon, että menetettyänikin törmään vielä tuttuun luonnon katseeseen. Lupaukseen siitä, että se, minkä muistaa, ei häviä koskaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti