Yhteiskuntamme järjestelmät ja kulttuurimme ovat rakentuneet kuluttamisen ympärille. Elämme mielikuvien maailmassa, jossa valtaa käyttävät markkinat luovat todellisuutemme. Meidät on kasvatettu uskomaan kuluttamiseen. Hankimme koulutuksen, jotta saamme töitä, jotta meillä on varaa elää. Elämä muodostuu hankinnoista ja niiden tuottamasta lisäarvosta. Me uskomme aidosti lohtushoppailuun, ansaittuun luksukseen ja materian tuottamaan onneen.
Sisimmissämme kuitenkin tiedämme, ettei raha tuo onnea. Tutkimusten mukaan raha ei tee meitä enää onnellisemmaksi, kun saavutamme tietyn tulorajan.
Kun olemme tottuneet tyydyttämään mielikuvatarpeemme, olemme itse asiassa tehneet itsemme immuuneiksi kuluttamiselle. Minkään hankkiminen ei tunnu miltään, koska heti kohta pitäisi olla uudempaa, trendikkäämpää ja parempaa. Ja mikä ärsyttävintä: juuri, kun hankit jotain uutta, se tulee seuraavalla viikolla alennukseen ja menettää arvonsa. Kompensaatioksi pitäisi hankkia taas jotain uutta.
---
Mikä sitten tekee meidät aidosti onnelliseksi ja miten tämä autuus on mahdollista saavuttaa?
Kerronpa oman tarinani kautta, miten minä havahduin jääneeni kuluttamisen noidankehään:
Neljä opiskeluvuotta viidestä olen tehnyt töitä opintojen ohella. Viime vuosi oli hurja: tein opintojen ohella osa-aikaisesti töitä ruokakaupassa ja lisäksi tein alkuvuodesta kaksi täysipäiväistä työharjoittelua tutkimusavustajana. Kesällä kirjoitin pidempiaikaisen työsopimuksen harjoittelupaikkaani. Töiden ja opintojen ohella koetin varata aikaa liikunnalle sekä ystävien ja läheisten tapaamiselle.
Rahaa tuli, mutta ajan kustannuksella. Olin väsynyt ja tyytymätön täyteen kalenteriini. Ajauduin kompensoimaan tyytymättömyyttäni hankkimalla kaikkea "piristävää", kuten uusia vaatteita. Hankintojen tekeminen kuitenkin edellytti lisää rahaa, joka sai minut lisäämään työtuntejani.
Vuoden 2016 lopulla jokin minussa koetti herätä (lue esim. Hyvä olo ei löydy ostamalla). Mietin, mitä haluan todella ostaa: uudet aamutohvelit vai mielikuvan rauhallisesta ja rennosta aamupäivästä?
Vuoden vaihtuessa huomasin, että viime vuoden tuloni ylittivät opintotukirajan. Minun täytyy siis maksaa osa opintotuestani takaisin. Tämä herätti minut. Oivalsin, että olin ajanut itseni kuluttamisen noidankehään; voidakseni kuluttaa, minun oli tehtävä enemmän töitä, mutta tehdessäni enemmän töitä, minulle jäi vähemmän aikaa muille tärkeille asioille, joka sai minut purkamaan turhautumistani kuluttamiseen. Miksi minun piti kiusata itseäni sillä tavalla?
Minun ei ole pakko tienata enempää kuin todella tarvitsen. Pikku hiljaa olen koettanut vähentää työtuntejani. Yritän ajatella, etten tee töitä rahan vuoksi, vaan toteuttaakseni itseäni. Tämä näkyy tilisaldossani, mutta huomaan, että pärjään vähemmällä. Kun minulla on enemmän aikaa minulle tärkeille asioille ja joutenololle, en oikeastaan kaipaa materiaa laastariksi. Olen tyytyväisempi ja minun on helpompi hengittää.
---
Luopumalla voit saada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti