Me olemme niin tottuneita pitämään omamme ominamme, että omistaminen on normaalimpaa kuin irti päästäminen. Säilömme tavaraa kaappeihin, jos joskus tarvitsemme sitä, vaikka hankimmekin uutta tilalle. Solmimme avioliittoja osoittaaksemme kuuluvamme toisillemme ja laitamme koirat hihnaan, etteivät ne karkaisi muualle. Minun, minun, minun.
Omistaminen on harha - kuvitelma siitä, että omassa elämässä on enemmän tai vähemmän pysyvästi jotain. Sitä varten, että joku lakkaakin olemasta omaa, on käsite luopumiselle.
Mutta luopumista ei tarvitsisi, jos ei omistaisi. Jos heräisi siihen totuuteen, ettei mikään ole pysyvää tai omaa, ei tarvitsisi surra menettävänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tarvitsisi surra ollenkaan. Jos jotain menettää, erityisesti jotain tärkeää, se sattuu ja saakin sattua. Aika parantaa. Mutta jos asennoituisi jo lähtökohtaisesti niin, ettei mikään ole pysyvästi omaa, osaisi käsitellä tulevaa mahdollista irti päästämistä normaalina asiana, joka tulee väistämättä vastaan. Ei tarvitsisi surra turhaan. Silloin havahtuisi myös nauttimaan enemmän siitä, mitä jo on.
Jos jätän takkini narikkaan ja joku varastaa sen, kenties tämä joku kaipaa takkia enemmän kuin minä.
Silloin takin ei oikeastaan tarvitse kuulua minulle, eikä minun tarvitse jäädä harmittelemaan sitä. Olisin todennäköisesti ostanut kuitenkin uuden tulevaksi syksyksi.
Omistautumatta,
Merianna (merianna.rossi@gmail.com)
Verkkosivut: Onnittelut onnesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti